Etsi
  • Laura Karlin

Liian iso prinsessaksi

Se tuli minulle selväksi 7-vuotiaana. Olin aivan liian iso jääprinsessaksi. Olin kyllä taitava taitoluistelija, mutta, kun tasoryhmiä jaettiin, taitoa tärkeämpää oli koko. Minulle suositeltiin muodostelmaluistelua. Aloitin koripallon.


En ole niitä naisia, joita voisi kuvailla hennoksi tai siroksi. Koripallokentillä pituudesta ja koosta oli hyötyä. Opin kantamaan kroppaani ylpeydellä, mutta itsensä hyväksyminen tällaisena on ollut paljon pidempi tie.



En ole ainoastaan pitkä, olen myös leveä. 180-senttinenhän voisi olla hyvin vaikka huippumalli, mutta ei reilusti yli metrin lantiolla. Lantio huomattiin jo 6. luokalla. Ensin pyllyäni kommentoivat ja läpsivät luokkalaiseni pojat. Sitten sitä arvostelivat tuntemattomat miehet Malmintorin laidalla:


- No mitäs tosta tykkäät, oisko toi hyvä?

- Ei! Aivan liian iso perse!


Muistan tarkasti, millä penkillä nämä miehet istuivat ja mihin suuntaan kävelin. Sekunnin ajan olin imarreltu, sitten tunsin häpeää. Oli päivänselvää, että minulla oli jotain sopimattoman suurta ja minun oli paras pitää se piilossa.



Yläasteen ja lukion keskityin itseni inhoamiseen ja syömiseni tarkkailuun, niin kuin monet sen ikäiset. Tästä on lukuisia päiväkirjamerkintöjä. Näin jälkikäteen on surullista huomata, miten käytin toistakymmentä vuotta elämästäni itseni mollaamiseen.


Tuskin uskalsin puhua kenellekään pojalle ja mitään poikaystäviä minulla ei todellakaan ollut kuin vasta päälle parikymppisenä. Muistan ne monet kerrat, kun sovituskopissa itkin ja yritin mahtua liian pieniin farkkuihin. Nuoruutensa olisi voinut elää toisinkin.



Olen ikuisesti velkaa Afrikalle. Melkein kaikki positiivinen kehitys, mikä minussa on viimeisen reilun kymmenen vuoden aikana tapahtunut on kyseisen mantereen ansiota. Afrikka paitsi antoi elämälleni kaivattua perspektiiviä niin myös opetti nauttimaan kaikesta siitä, mitä minulla oli. Myös isosta pyllystäni.


Kun menin ensi kerran Nigeriaan kesätöihin 21-vuotiaana, takapuoleni sai yllättäen positiivista palautetta. Samoin tanssitaitoni. En ollutkaan se hyllytetty jääprinsessa, vaan ”white girl with an ass” ja ”white girl who can dance”. Näin ensimmäisen kerran elämässäni vartaloni ja itseni positiivisessa valossa.


Samalla näin paljon muutakin: sen, miten omat selluliittini olivat aika toisarvoisia asioita tässä maailmassa ja että olin aika todella etuoikeutettu ihminen, koska olin edes pystynyt ajatella omaa peilikuvaani niin paljon.



Tästä lähti matka kohti itsensä hyväksymistä. Se ei ole ollut vain nousujohteinen tie, vaan täynnä painonvaihtelua, syömishäiriöitä ja itsensä inhoamista. Pikku hiljaa myös itsensä rakastamista ja voimaantumista.


Jo lapsesta asti opin syömään suruuni ja itseinhooni. Opiskeluaikoina vein tämän taidon ihan uudelle tasolle. Saatoin syödä 500 grammaa karkkia ja keksipaketin tai kokonaisen leivän ja litran jäätelöä.


Sitten rankaisin itseäni ja menin lenkille ja tein kuntopiirin. Mielestäni minulla ei ollut syömishäiriötä niin kauan, kun ruoka pysyi sisälläni. Oksensin ainoastaan kerran, syötyäni litran uuniomena-jogurttia.



Rakastan edelleen ruokaa ja herkkuja, mutta en syö niitä pahaan oloon. Rakastan myös urheilua, mutten urheile rangaistakseni itseäni. Olen opetellut rakastamaan itseäni kaikkine heikkouksineni.


Kaiken, minkä teen, teen rakkaudesta itseäni kohtaan, oli se sitten kokonaisen suklaalevyn syöminen tai kuntosalitreeni. Vaikka ulkoisesti hyvin vähän on muuttunut, niin ajattelussani on muuttunut kaikki.


Pari vuotta sitten osallistuin melontakurssille. Vasta seitsemäs kokeilemani kajakki oli tarpeeksi iso takapuolelleni. En alkanut itkeä tai edes ahdistunut. Minusta se oli hilpeää. Elämä ison takapuolen kanssa voi olla aika hauskaakin.



Nyt 32-vuotiaana, kun katson itseäni peilistä, en näe vain selluliittia ja raskausarpia, vaan upean naisen, jonka arvo ei ole riippuvainen mistään ulkoisesta tekijästä tai kenenkään ulkopuolisen ihmisen kommentista, oli se sitten positiivinen tai negatiivinen.


En kerro tätä tarinaa, koska ajattelisin olevani kipuilujeni kanssa jotenkin erityinen. Kerron tämän, koska olen kuullut aivan liian monta vastaavanlaista tarinaa ihan kaikennäköisiltä ja -kokoisilta naisilta. Valokuvaajana tapaan tällaisia naisia jatkuvasti ja teen parhaani, että he näkisivät itsessään sen kaiken kauneuden, minkä minä heissä näen.


Toivon, että tulevaisuuden naisilla olisi paremmat eväät itsensä hyväksymiseen. Omalle mielikuvitustyttärelleni muistutan aina, että hän voi olla juuri sellainen nainen kuin haluaa. Kukaan muu ei sitä määrittele.



#bodypositivity #selflove #bosslady #photographer #photography #valokuvaaja #valokuvaajahelsinki #lkarlincreative #studiometsa #portrait


Kiitos näistä upeista kuvista ja voimauttavasta kuvauskokemuksesta:

Erika Lind / Studiometsä

0 katselukertaa

info@lkarlin.com

+358-44-9755295

 

© 2020 L. Karlin Creative

  • Facebook
  • Instagram